Mortimerin rakastajan verellä piirretty ympyrä oli sulkenut syleilyynsä otuksen, joka ei ollut lainkaan sellainen joka kuvailtiin joka ikisessä taruolentoja käsittelevässä kirjassa. Se ei ollut pitkään mustaan kaapuun pukeutunut luuranko viikate selässään ja tiimalasi oikeassa kädessään. Se ei näyttänyt miltään. Se oli kuvottava ja sen tuhkanharmaa iho roikkui säkkinä sen heiveröisen ruumiin päällä. Ja se haisi.
Johtaja katsoi vuoroin ringin sisällä vikisevää otusta ja vuoroin Mortimeria, joka vastasi kyynisen kysyvään tuijotukseen puoliavoimilla kullanruskeilla silmillään. Elonkorjaaja vastasi säälittävän kuuloisella ääntelyllä ja tärinällä, jonka sen ruumiin lävitse kulkevat kivun aallot aiheuttivat. Nuori mies ei enää tuntenut niitä muutoin kuin pienenä kutinana käteensä hakatussa merkissä.
"Tuo säälittävä kasako on elonkorjaaja?" johtaja kysyi sen tapaisella rauhallisella äänellä joka enteili myrskyä, ellei Mortimerin seuraava vastaus miellyttäisi hänen korvaansa.
"Kyllä, sir." Yksinkertainen, seesteisellä äänellä esitetty vastaus.
Johtaja päästi vapisevan naurun, joka muuttui vaativaksi karjaisuksi. Ilmeisesti karjaisu oli ominaisuus, jonka avulla veljeskuntaan valittiin sen jäsenet... Mortimer huvitteli hetken mielikuvalla koelaulun tapaisesta tilaisuudesta. Parhaat karjujat (eli ne, jotka onnistuivat säikäyttämään toisiltaan paskat housuun) pääsivät sisään veljeskuntaan.
Mies leväytti Mortimerin eteen erään kirjan merkityn aukeaman ja osoitti vasemmanpuoleista sivua. Sivulla oli kuva mustaan kankaaseen verhoutuneesta hahmosta, jonka pään paikalla oli peuran pääkallo. Hahmon kuvailtiin olevan yli kahden metrin pituinen ja sen silmäkuoppien sanottiin iskevän tulta.
Mortimer vilkaisi sivua tylsistyneenä ja käänsi katseensa takaisin johtajaan, katsoen tätä kuin tyhmää lasta.
"Kirjassa on esitetty täysissä voimissaan oleva elonkorjaaja, joka voi yhdellä kosketuksella repiä sielun irti ruumiista. Taikapiirini on heikentänyt sitä ja tuolta se näyttää heikoimmassa muodossaan. Ette millään pystyisi käsittelemään vapaata elonkorjaajaa, sir. Kukaan ei pysty."
Johtaja napsautti kirjan kiinni. "Toivottavasti puhut totta, huora. Tiedät seuraukset jos valehtelet."
Mortimer hymyili lempeästi päin johtajan haukkuryöppyä.
"Sir, minulla ei ole mitään syytä yrittää huijata teitä."
Johtohahmo mulkoili huoraa hetken aikaa vihaisesti huppunsa alta pilkottavilla jäänsinisillä silmillään ennen kuin kääntyi takaisin taikaympyrää kohti, antaen käskyn vangita sen sisässä tärisevä otus.
Mortimer istahti sängylle rituaalin ajaksi. Häntä ei rituaalissa enää tarvittu, sen toope veljeskunta sentään osasi monen harjoituksen jälkeen.
Pimeä huone täyttyi vieraskielisellä mutinalla ja oudolla sinihehkuisella valolla. Elonkorjaajaa ei lähdettäisi viemään kahleissa minnekään. Se lukittaisiin erityisesti tälläistä tilannetta varten loihdittuun riipukseen, jonka sisällä se säilyisi niin kauan kunnes sen vangineet henkilöt keksisivät sille käyttöä.
Mortimer ei ollut aivan varma veljeskunnan tarkoitusperistä, mutta hän oli suostunut työhön sen etuuksien takia. Hän oli saanut oman huoneen, yllin kyllin ruokaa ja muutaman ryppyisen setelin, jotka vastasivat suurinpiirtein hänen pääasiallisen ammattinsa kahden kuukauden palkkaa. Lisäksi oli ollut mukavaa päästä käyttämään taikuutta taas pitkästä aikaa. Sen harjoittaminen ei ollut koskaan tylsää.
Sinihehkuinen valo himmeni hiljalleen, kun viimeisetkin rippeet elonkorjaajasta siirtyivät johtajan kämmenellä lepäävään riipukseen. Riipus oli valmistettu valkokullasta ja siihen oli kaiverrettu suojaavia riimuja jostain ikivanhasta sitomisloitsusta. Riipuksella ei ollut erityistä muotoa. Se eli ja muunteli muotoaan koko ajan koreilevan riikinkukon tavoin.
Rituaali oli loppunut. Veljeskunnan hiljaiset muminat sammuivat hiljalleen ja he poistuivat pingviinimäisesti parijonossa pois huoneesta, jättäen sinne vain kuoleman hajun, kylmenevän ruumiin ja Mortimerin.
Mortimer jäi vielä katsomaan kuollutta rakastajaansa. Kullanruskeiden silmien takana käveli häivähdys inhimillisyyttä, joka ei jäänyt huomaamatta huoneeseen takaisin palanneelta johtajalta.
"Alatko pehmetä?" hän kysyi huvittuneella äänellä. Mortimer vastasi pään pudistuksella ja väsyneen kuuloisella naurahduksella.
"En, sir."
"Ala tulla sitten."
Tottelevaisesti Mortimer seurasi häntä ulos. Nuorukainen ei enää kääntynyt katsomaan taakseen. Hän pelkäsi että jos olisi tehnyt sen, hän todella olisi voinut sanota pehmenneensä. Ruumis oli ruumis.
Mortimer ripeytti askeliaan ottaakseen johtajan kiinni.
"Mihin aiotte käyttää elonkorjaajaa, sir?" hän kysyi mielistelevällä äänellä, unohtamatta räpytellä kauniita suuria silmiään.
"Sinua varmasti haluttaisi tietää."
"En voi kieltää sitä, sir."
Johtaja myhäili antamatta kuitenkaan vastausta Mortimerin mieltä kutkuttavaan kysymykseen. Nuorempi mies väänsi suutaan.
"Olen ansainnut tietää sen, sir. Tiedätte hyvin, etten kerro kenellekään."
Johtaja pysähtyi äkkiarvaamatta. Miehen kasvoilla roikkui vaarallisen oloinen hymy, joka käänsi Mortimerin sisukset ylösalaisin.
"Et todellakaan."
Sanoja seurasi pimeys. Pimeys ja sen täyttävät voitonriemuiset huudahdukset.
Mortimer yritti huutaa, mutta hänen suuhunsa sullottiin jotain joka maistui vanhalta juustolta ja jonkinlaiselta sairaalta asialta. Hän yritti taistella, mutta hänen kätensä sidottiin ja hänet kaadettiin maahan. Raa'at kädet ryhtyivät riisumaan häntä ja jokaisen vaatekappaleen jälkeen ilonpito vain koveni.
Kädet kopeloivat häntä joka puolelta ja niissä ei ollut minkäänlaista hellyyttä. Ne eivät olleet edes lempeästi karheita, kuten raastinkurkun ääni. Kädet olivat vain vilpittömän kovakouraisia ja niiden päässä olevat henkilöt nauttivat jokaisesta kivunväristyksestä, jonka he lähettivät lentämään Mortimerin kehon päästä päähän.
Tämä oli hänelle aivan uusi tilanne. Vaikka hänen ammattinsa oli mitä oli, häntä ei oltu koskaan raiskattu. Hänellä oli aina mukanaan veitsi tai sumute. Aina, paitsi nyt. Nyt kun niitä olisi kipeimmin tarvinnut.
Kipu pidensi sekunnit tunneiksi. Mortimer ei nähnyt kuka hänelle teki mitäkin. Hänen silmänsä oli sidottu ja hänen suunsa oli tukittu. Huudot juuttuivat hänen kurkkuunsa ja hänestä tuntui että hän halkeaisi pian. Hän oli täynnä, sanan jokaisessa merkityksessä.
Mortimeria raavittiin, hakattiin, kuristettiin ja varmasti yli puolet hänen hiuksistaan revittiin irti. Hänen päätään painettiin katukivetykseen ja jo muutenkin vaikea hengitys estettiin välillä kokonaan.
Jossain vaiheessa kidutus taukosi ja Mortimer ehti jo toivoa pääsevänsä pälkähästä hengissä. Toiveajattelua. Pahin oli vasta tulossa.
Side revittiin pois hänen silmiltään ja hän tajusi katselevansa johtajan jäisiä silmiä. Kangasmytty poistettiin suusta.
Johtaja hymyili sitä mielipuolen vinoa hymyä, joka ei koskaan ylettynyt silmiin asti.
"En tarvitse enää palveluksiasi, Mortimer", hän sanoi lempeästi, sivellen nuoren miehen likaista poskea. Mortimer sylkäisi päin johtajan kasvoja.
"Painu helvettiin."
"Teidän jälkeenne."
Sormet napsahtivat ja Mortimerin maailma räjähti. Kipu oli käsittämätöntä, se ylitti kaikki hänen tuntemansa rajat. Monta vuotta hän oli ylpeänä voinut sanoa ettei ollut koskaan itkenyt. Nyt kyyneleet kuitenkin valuivat valtoimenaan pitkin hänen poskiaan, jättäen jälkeensä vaaleat vanat kaiken kasvoja peittävän lian keskelle. Hänen silmänsä olivat auki, mutta hän ei nähnyt mitään. Ääntä ei enää kuulunut. Oli enää vain hänen häviävä kehonsa ja kaiken täyttävä kipu.
Ironista. Vasta äsken hän oli vanginnut elonkorjaajan ja nyt hän jo itse tarvitsi mokomaa otusta toivottoman kipeästi.
"Anna tämän loppua."
Kuolema ei enää pelottanut. Mortimer toivottaisi mokoman kiusankappaleen tervetulleeksi ja tarjoaisi kierroksen baarissa, kunhan se vain veisi tämän kaiken pois.
Ja kuinka pettynyt hän olikaan, kun hän seuraavan kerran heräsi.
Katukivetys oli painattanut itsensä häneen kalpeaan rintakehäänsä. Kosteus oli peittänyt hänet hellävaroen kylmän peittonsa alle ja hänen kehonsa tuntui turvonneelta ja muodottomalta. Ne paskiaiset olivat jättäneet hänet kuolemaan ja kuolemaa Mortimer oli loppujen lopuksi rukoillutkin. Kaikkea haluamaansa ei valitettavasti saanut.
Nuorukainen kääntyi vaivalloisesti ensin kyljelleen ja lopuksi selälleen. Katsahdus kaukaiseen taivaaseen paljasti, että kello näytti viittä vaille aamua. Hän oli lojunut kadulla joko vasta muutaman tunnin tai monta päivää. Hän epäili ensimmäistä. Luultavasti aika monikin ihminen olisi jäänyt tuijottamaan tajutonta, raiskattua huoraa. Siitä saisi sentään hyvän puheenaiheen seuraaville teekutsuille.
Jonkin aikaa Mortimer vain makasi siinä ja kuunteli hiljaisuutta ympärillään. Ihmeellistä, kuinka äänekäs hiljaisuus voikaan oikeastaan olla.
Lähes tajuton Mortimer ei kuullut hiljaisuutta rikkovaa hevosten askelten kopinaa ennen kuin ne pysähtyivät muutaman metrin päähän hänestä ja silloinkin nuorukainen oli liian väsynyt välittääkseen seuraamuksista joita eittämättä tulisi alasti kadulla makaamisesta, oli hänet sitten raiskattu tai ei.
Mortimer antoi kipua lieventävälle pimeydelle vallan ja menetti tajuntansa.
Paikalle tullut mies laskeutui samaan aikaan ratsailta ja lähestyi kadulla makaavaa henkilöä hitaasti, tilannetta tarkkaillen. Kalpea iho oli ruhjeiden ja syvien haavojen peitossa. Hengitys oli raskaan kuuloista, mutta rintakehä onnistui kohoamaan vain hiukan joka hengenvedolla. Arvioitu vahinko oli useampi murtunut kylkiluu, luultava aivotärähdys, useita mustelmia ja valtavat henkiset vammat. Nuoren miehen reisien kohdalla kimalteleva verilammikko kieli jonkinverran myös peräaukon tilanteesta.
Ratsailta laskeutunut mies kiirehti tärkeimmät asiat huomioituaan nuorukaisen luokse. Hän kiskoi viittansa yltään ja kietoi vahingoittuneen muukalaisen siihen. Tämän keho oli kylmä ja kostea aamuisesta kasteesta ja se piti saada lämpimäksi mitä pikimmiten.
Mies nousi takaisin hevosensa selkään säälittävä kangasmytty käsivarrellaan roikkuen. Hän kannusti hevosensa tasaiseen laukkaan kaupungin yläpuolelle kohoavaa valkoista linnaa kohti.
Pelastus
Mortimerin tajuntaan tunkeutui kuplivia ääniä ja rikin pistävä haju, joka kutitti nenää ja sai nuorukaisen aivastamaan äänekkäästi. Aivastuksen kaiku vastasi hennosti jostain kauempaa.
"Olet ilmeisesti hereillä."
Matalaääninen toteamus tuli jostain Mortimerin vasemmalta puolelta. Hän käänsi päätään äänen suuntaan ja yritti avata silmiään, mutta hän näki vain pimeyttä.
"Ota side varovasti pois silmiltäsi. Pienikin valo voi häikäistä sinua juuri nyt", ääni ohjeisti. Se oli siirtynyt hieman lähemmäs ja Mortimer tunsi kuinka häntä tarkkailevat terävät silmät satuttivat häntä katseellaan. Ne porautuivat hänen haavoistaan sisään, painelivat kipeitä mustelmia ja hankasivat punaisia hiertymiä.
Hän puristi silmänsä kiinni ennen kuin varovasti, painavin käsin, nosti kosteahkon ja makealta tuoksuvan kangaspalan pois kasvoiltaan.
Mortimer avasi silmänsä. Hän makasi suurehkolla sängyllä kivisen huoneen pimeässä syvennyksessä ja hänen vierellään seisoi huppupäinen hahmo, jonka näkeminen sai Mortimerin kavahtamaan taaemmas sängyssä. Äkkinäinen liike sai hänen lihaksensa huutamaan väsyneestä kivusta. Korvissa soi.
"Älä huoli, en minä sinua aio satuttaa. Itseasiassa minä nostin sinut kadulta ja toin tänne turvaan."
Nuorukaisen mielessä välähti hämäriä muistikuvia hevosen kengitettyjen kavioiden kopinasta pääkadun kivetystä vasten.
"Miksi?" kysymys hiippaili suusta varkain. Se tuntui huvittavan hänen edessään seisovaa hahmoa suunnattomasti.
"Minulla oli kai hyvä päivä", se sanoi. Hahmo käveli pois Mortimerin sameasta näkökentästä.
"Ole kuin kotonasi. Et pääse liikkumaan vielä moneen päivään yhtään minnekään."
Ovi sulkeutui ja hahmon läsnäolo liukui olemattomiin. Mortimer lysähti takaisin pehmeälle vuoteelle. Hahmo oli näyttänyt aivan veljeskunnan johtajalta, mutta ääni oli erilainen. Matala, lämmin ja myrkytön.
Hahmo palasi muutaman tunnin päästä kantaen pientä ruokatarjotinta. Mortimerin näkö oli terävöitynyt entisekseen ja hän huomasi tarjottimella lepäävän kanaleivän lisäksi sen tosiasian, että hänen pelastajansa hupun alta tunkeutui muutamia kurittomia punaisia hiussuortuvia. Tämä ei todellakaan ollut johtaja, jonka kalju pää oli tatuoitu täyteen symboleita ja suojaavia taikoja. Hän pystyi rentoutumaan taas hiukan enemmän.
Tarjottimen ja sitä kantavan punapään tiet erkanivat puolessa välissä huonetta. Tarjotin laskeutui kiltisti Mortimerin syliin, kun taas hahmo meni toiselle puolelle huonetta tarkkailemaan pulputtavien pullojen erivärisiä sisältöjä. Mortimer tuijotti hahmoa epäuskoisesti.
"Hallitset magiaa?" hän kysyi sinkautellen katseita tarjottimensa ja hahmon välillä. Hahmo kohautti olkiaan.
"Osaan hiukan sitä sun tätä. Enimmäkseen olen alkemisti", hän vastasi ennen kuin kääntyi nuorukaista päin joka nyt tutki leipäänsä skeptisesti.
"En minä sitä ole myrkyttänyt. Minulla on parempaakin tekemistä kuin myrkyttää kadulla makaavia huoria."
"Kuten kadulla makaavien huorien pelastaminen?"
"Tiedätkös, joskus kiitos on paikallaan."
"Tiedätkös, joskus kasvojen näyttäminen auttaa asiaa kummasti."
Mortimer aisti pienen hymynpoikasen pelastajansa kasvoilla ennen kuin tämä kohotti kätensä ja laski raskaan näköisen huppunsa. Hupun alta paljastui villin punaisen rastapehkon lisäksi terävän siniset silmät ja pisamien täyttämät vankkaluiset kasvot. Mortimer henkäisi terävästi tunnistaessaan pelastajansa.
"Kuninkaan taikuri?"
"Alkemisti!" taikuri kivahti. "Kukaan ei ikinä sano titteliäni oikein."
"Pyydän anteeksi", Mortimer mutisi nöyrästi, päänsä alas painaen. Jokainen maagi ja maaginpuolikas oli kuullut Kuninkaan alkemistista. Miehen nimi kulki kunnioittavana kuiskauksena suusta suuhun kaupungin pimeimmilläkin kujilla. Moni sanoi, että McArgyll kuuli pienen henkäyksenkin jos se vain jotenkin liittyi häneen. Hän kuulemma osasi myös tappaa katseellaan tai murahtamalla yhden ikivanhan loitsun. Ja nyt Mortimer oli samassa huoneessa tämän miehen kanssa. Äskeinen helpotus väistyi väijyvän pakokauhun tunteen tieltä.
McArgyll kuitenkin hymyili vinosti.
"Anteeksi, minun ei olisi pitänyt kivahtaa. Hieman vain jo alkaa ottamaan korvaan tuo taikuri-sana. Olen tiedemies, en sauvaa heiluttava viihdetaiteilija", mies sanoi. Mortimer nyökkäsi. Odottava hiljaisuus laskeutui heidän välilleen ja kesti muutaman hetken, ennen kuin nuorukainen tajusi kiittää pelastajaansa. Alkemisti naurahti, heilautti kättään ja kääntyi taas iloisesti kuplivien nesteidensä puoleen.
"Minun käskettiin hakea sinut. En olisi muuten luultavasti edes poistunut linnasta ja sinä olisi kuollut. Vahingot olivat aika kattavat. Olet ollut taju kankaalla lähes viikon. Ehdin jo povata esimiehelleni, että et enää nouse tuosta vuoteesta."
"Ja esimiehellä tarkoitat...?"
"Kuningas tietysti."
Alkemisti poistui taas hetkeksi huoneesta ja Mortimer jäi pohtimaan mieleensä ponnahtaneita kysymyksiä värikkäästi kuplivien liemien kanssa. Nuorukainen ei ollut tyhmä. Hän tiesi että hänen pelastamisellaan oli jotain tekemistä veljeskunnan ja elonkorjaajan kanssa. Mikä taas tarkoitti sitä, että veljeskunta oli tekemässä jotain joka oli herättänyt kuninkaan kiinnostuksen ja kuninkaan kiinnostus ei ollut yleensä mikään positiivinen asia.
Ja hän, Mortimer, oli ollut avustamassa siinä.
Lukuisia kirosanoja nousi hänen mieleensä. Oli ollut tyhmää suostua hommaan josta ei tiennyt oikeastaan mitään. Mortimer oli sataprosenttisen varma siitä että myös hän saisi kovan luokan rangaistuksen, kunhan veljeskunta ensin saataisiin kiinni.
McArgyllin palatessa Mortimer oli jo jalkeilla. Hän otti varovaisia askeleita kohti ovea ja jokainen askel tuotti silmitöntä tuskaa. Lattian kylmyys tunkeutui hänen jalkojensa läpi terävien jääpiikkien tavoin.
Kuninkaan alkemisti katseli touhua hetken aikaa ovensuusta päätään pyöritellen.
"Menossa jonnekin?" hän kysyi surkuhupaisalla äänellä.
"En aio jäädä tänne lojumaan ja odottamaan rangaistustani. Pakenen", Mortimer murisi yhteenpurtujen hampaidensa välistä. Vastaus aiheutti alkemistille pienimuotoisen naurukohtauksen.
"Tuossa kunnossa kuolisit ennen kuin pääsisit kellarista ulos kulkevien portaiden puoliväliin. Ja mistä ihmeen rangaistuksesta sinä puhut?"
"Älä selittele", Mortimer sihisi, "autoin veljeskuntaa elonkorjaajan nappaamisessa."
"Niin autoit."
"Ja he suunnittelevat jotain isoa."
"Niinpä tekevät."
"Autoin heitä siinä!"
"Niin teit."
"Siinä on tarpeeksi syytä minun rankaisemisekseni."
"Niin on."
"Mitä helvettiä?"
"Hyvä kysymys."
Nuorukainen mulkoili rastapäätä olemattomien kulmiensa alta. Alkemisti hymyili vinosti ja osoitti vuodetta.
"Takaisin tuonne. Olen varma että esimieheni selittää tilanteen sinulle kunhan olet ensin parantunut."
"Olen ihan hyvässä kunnossa", Mortimer mutisi uhmakkaasti, jolloin McArgyll käveli hänen luokseen ja puhalsi. Puhallus oli kaataa Mortimerin kumoon.
"Olit sanomassa?"
"Menen takaisin vuoteeseen."
Sinä iltana Mortimerin tutki niin monta lääkäriä että nuorukainen meni laskuissa sekasin. Muutaman hän tunnisti rinnukseen kiinnitetyn nimilapun perusteella ja joka ikinen heistä oli kuninkaan leivissä. Jostain syystä kuningas oli erittäin huolissaan hänen terveydentilastaan.
Jokaisen tarkastuksen aikana McArgyll seisoi vuoteen vieressä jalkaansa naputellen ja kävi väkinäisiä keskuteluja Mortimeria tutkivien lääkäreiden kanssa. Ilmeisesti hän oli ollut vastuussa Mortimerin leikkauksista ja juuri hän oli pitänyt nuorukaisesta huolta koko sen ajan kun hän oli maannut sängyssä tajuttomana. Lääkärit suhtautuivat skeptisesti magian käyttöön loukkaantuneiden henkilöiden hoitokeinona ja McArgyll piti tohtoreita vanhanaikaisina saksineen ja neuloineen. Tällaiset mielipiteet olivat omiaan luomaan kitkaa kenen tahansa välille.
Viimeisen tutkimuksen jälkeen Mortimer oli kuolemanväsynyt. Lääkärien pistokset ja kosketukset olivat tehneet kipeää. Nopean parantumisen seurauksena hänen kehonsa oli yliherkkä kaikenlaiselle koskettelulle. Myös äänet kuuluivat normaalia kovempaa ja ruuat maistuivat voimakkaammin kuin tavallista. Hänen hajuaistinsa oli onneksi entisellään ja silmät olivat sopeutuneet nopeasti valoon pitkään kestäneen pimeyden jälkeen.
McArgyll ojensi Mortimerille pehmeästä kankaasta valmistetun suurehkon yöpaidan.
"Teen töitä ja nukun viereisessä huoneessa. Jos jokin alkaa tekemään kipeää, informoi minua asiasta. Huuda vaikka. Valvon aika myöhään, enköhän minä sinut kuule."
Mortimer nyökkäsi pukiessaan yöpaidan ylleen. McArgyll lipui viereiseen huoneeseen, sulkien oven perässään. Mortimer jäi yksikseen pimeään. Nesteiden pulputus oli lakannut illan aikana, joten hän joutui taas kuuntelemaan hiljaisuutta.
Jonkin ajan kuluttua uni alkoi painaa hänen silmiään ja varjokuvat huoneessa kasvoivat veljeskunnan kaapuhahmoiksi. Jokaisella oli naamallaan se sama ilkeä virne ja jokaisen housuissa kiemurteli samanlainen tulipunainen himo. Hän ei pystynyt taistelemaan raiskaajiaan vastaan, vaan he ottivat hänet taas. Mortimer tunsi varjojen käsien julman otteen kurkullaan. Lukuisat varjot työntyivät hänen sisäänsä runtelemaan häntä. Ja jostain sen kaiken keskeltä ilmestyi johtajan uhkaava mumina ja terävä sormien napsautus.
Mortimer heräsi huutaen ja yltäpäältä hiessä. McArgyllin antama yöpaita oli märkä ja liimautunut hänen luisevaa rintakehäänsä vasten ja mies itse seisoi kynttilän kanssa hänen vieressään. Hetken aikaa Mortimer tuijotti levollisia pisamakasvoja ennen kuin hautasi kasvonsa rikinkatkuiseen peittoonsa ja itki. McArgyll laski kynttilän pöydälle ja istahti sängylle.
"Näit painajaista. Eivät he täällä ole", alkemisti totesi rauhallisella äänellä nuorukaisen nyyhkytyksen välissä.
"Tiedän", Mortimer mutisi tukahtuneella äänellä. Kyyneleet kastelivat peiton.
He istuivat siinä hiljaa koko hiljaisen yön ja pitkälle harmaaseen aamuun, ennen kuin Mortimer viimein nukahti. Hän näki edelleen unia nurkassa vaanivista varjoista, mutta ne pysyivät kaukana sängyn ympäröivän loisteen näkyvistä.
