The need

I hunger for inappropriate touches in between my legs, murmurs in the dark, shattered promises about bright futures, I hunger for your voice inside me. I thirst for your words, beg for them like a blind man does for spare coins. I need to feel your fingers brushing across my skin, I want to see that curious glint in your eyes as you examine my imperfect body with your steel eyes and I need you to lend your ear for me a while, so I can pour my unbalanced mind there. Because that's all I am, your nervous train wreck, always hoping for the best but knowing better that life is an euthanasia roller coaster with more loops and unbearable pain.
As I write this, I can see your eyes jumping from the sentence to another. I can see how you frown at my choice of words, maybe at my grammar mistakes and how you shake your head and turn to me to say that it's not like that at all, but how would you know? You may feel my anxiety as you hold me through the loud nights, I can tell you about my nightmares and fears, but you cannot feel them and neither I can know what it is like to you.
You don't see my fears when they flash before my eyes and you would just probably laugh at them, because you are invincible, right? How could anything bad happen to you? How could you die? Honestly, I don't know. I just know that every night before I fall asleep, I pray for every known deity to keep you safe, to save you from the pain and burden me instead, to aim that bullet or truck or disease at me so you can live free and happy and sad and powerful. Not only because I want your happiness, but because I'm selfish. I couldn't live a life where your voice would be no more, where I couldn't feel your firm chest beneath my heated palms.

An Old Bed

I imagine my heart as a bed in an abandoned house, located in dark woods.

..... And you were brave enough to wander there and change the old sheets.

"You are everything I want to write about"

I came across this sentence and it immediately made me think of you.

I've written about you hundreds of times before. On the paper, on the back of my hand, on my blog, on my heart.

I'd lie if I'd say that I don't miss you. (And I've said this lie for two thousand times) You came, you saw and you conquered, leaving my heart to the state of desert where nothing grew but bitterness. Bitterness and anger kept me going. And each passing day I love you more, I hate you more. I want to kill you for what you did to me and then to embrace your cold body, for I have forgiven you what you did to me.

People come and go and sometimes they stay, but no one has been able to erase the scars from my heart nor build a well in the bitter desert. No one is willing to build the new houses and castles on the top of my ruins. I think they are haunted by ghost of your memories and what they mean to me. No one is brave enough to exorcise them so they leave them be, building new houses few heartbeats away from the ruins.
 With age they've grown powerful. When they see or feel you, they become restless and my heart aches and new beautiful buildings collapse and their builder leaves, frustrated. Sometimes the builders stay for a while, rebuilding their own village for few times more. But in the end they all will leave and I'm left alone with your memory.

I pray for release. For you are nothing more but memories anymore and memories can be forgotten.

Vessarunoutta

Miksei kukaan kirjoita runoja vessassa istumisesta?
Kuinka rentouttavaa on aamulla ensitöikseen raahautua posliinikaverille
Istahtaa siihen
Ja punnertaa yön aikana kerääntyneet tarpeettomat kuonat alla odottavaan veteen
Tai lukea kirjaa
Pelata käsikonsolilla
Silloin pytty on kuin paras nojatuoli

Sinä vain

Joskus mä mietin mitä kirjoittaa

... ja aivot vaan kumisee tyhjyyttään
Tai sitten siellä on liikaa ajatuksia
yhden ihmisen lajiteltavaksi

Mä keskityn
Ja sä palat kirkkaana mun mielessä

Mä muistelen, koitan ajatella....:

Sun hengitys aamulla mun niskassa
Jalat kietoutuneena mun jalkoihin
Uninen ynähdys vastaukseksi mun huomenen toivotukseen

Ja mä huomaan rakastuvani suhun yhä uudestaan
Juuri sinä hetkenä
(tai kun muistelen sitä)
Ja mä haluan lojua sun kanssa loputtomat aamut

Samalla mä haluan ravistella sua
ja luetella asioita joita sä oot antanut mulle
luvata sulle Otavan taivaalta, koska Kuu on mennyt jo

Itsekkyys

Mä olen itsekäs

Itsekkäämpi kuin moni tietää

Tottakai autan apua tarvitsevia
lainaan lantin jos sellaisen löydän
Pelastan kissan puusta
etsin naapurin kadonneen koiran
vahdin raivostuttavaa siskonpoikaa ilmaiseksi

Mutta mä en halua että kukaan muu yrittää paikata sun haavoja
(vaikka mä en sitä osaakaan)
Mä en halua että muut hajottaa sun jäisen kuoren
(jota mä olen hiljalleen hakannut ohuemmaksi)
Enkä mä halua että kukaan muu saa kokea sun kehos lämpöä
(vaikka ne ehkä tarvitsee sitä enemmän kuin mä)

Woman on the street

Today, I met a woman
Well, I didn't actually meet her
We just happened to pass each other on the street

I don't remember the colour of her hair
Or what she was wearing at that exact moment

I only remember that she was pretty
So pretty it took my breath away
And I scraped my jaw
for dropping it to the ground

For few seconds I fell in love with her
I wanted to marry her and make her mine
Love her, take her for a trip around the world
Make her scream my name while making love to her

For few flying seconds
She was my whole world
My every dream, my future
The entire reason of my existence

But after those seconds I just shook my head
and continued walking to different direction
Afraid to look back and catch a glimpse of her prettiness
For I knew if I'd do that
There would be no turning back

Kesä 2009

Mä luulin vähän aikaa jo unohtaneeni sen meidän ajan ja mitä me tehtiin, mutta kun sä tänään tulit muistuttamaan auringosta ja kesästä ja muikuista, se kaikki palautuu mieleen pikkuhiljaa.

Mä muistan kun mä ekan kerran näin sut oikeasti enkä vaan kuvissa. Se tapahtu Riihimäen asemalla. En muista vuotta. 2009? Herranjumala, onko siitä oikeasti jo niin kauan. Kevättä se kuitenkin oli, koska lunta oli maassa mutta en mä muista että olisi ollut mitenkään erittäin kylmä.

Mua jännitti ja kädet hikosi ja tärisi.

Se on mun eka kunnollinen muisto susta. Saman vuoden kesänä sä tulit meille. Reilu kuusi tuntia junassa kulutti sut puhki ja sä olit väsynyt kun sä astuit junasta ulos. Mutta silti sä väläytit mulle vinon hymyn ja jaksoit vastata mun rutistukseen.

Sä vietit meillä viikon. Viikon ja pari päivää jos oikein muistan, koska VR lakkoili just sinä päivänä kun sun ois pitäny lähteä kotiin.

Mä en muista kaikkia pieniä yksityiskohtia mitä me tehtiin ja sanottiin, mutta me piirrettiin, juostiin ulkona, käytiin saunassa, pelattiin Final Fantasya ja Drakengardia (Growing Wings ilmestyy aina silloin tällöin mun soittolistalle) ja omalla tavalla opiskelimme toisiamme. Mä opin että sä et tykännyt uimisesta tai jäätelöstä. Ja että sä olit kärsivällinen.

Se kesä oli ehdottomasti mun elämäni paras. Ilman sitä me ei luultavasti oltais ystäviä. Ainakaan näin hyviä ja läheisiä. Meidän jutusteluiden välissä saattaa olla viikkoja tai kuukausia ja tiet erkanee, mutta aina jossain maailman vaiheessa ne luikertelee taas toisiaan vastaan ja kulkee hetken aikaa yhdessä ja taas me jutellaan sillä samalla tavalla kuin me juteltiin sinä kesänä ja sitä seuranneena talvena, vaikka niiden välissä oleva syksy viilensikin meidän välejä sattuneista syistä.

En mä tiedä ikä tän pointti oli. Tästä piti tulla kaunis ja sua piristävä teksti, mutta se juuttui kiinni jostain ja muistot virtas sen yli ja kulutti sen puhki. Mutta mikäpä siinä. Muistot on kauniita.

Maailmanmaalaaja

// Päivitetty versio vanhasta työstäni. //

Minulla oli sivellin, jonka ansiosta moni asia heräsi eloon, nauroi. Kiersin ympäri Suomea maalaten ihmisten kasvoille hymyä, taiteillen heidän sieluihinsa iloa.
Mutta hajamielisenä unohdin välillä maalata omaakin sisintäni. Minä murruin. Käteni lakkasivat olemasta tarpeeksi vahvat pitelemään kiinni siveltimestä.
Aika vieri, vuodet vaihtuivat. En maalannut enää. Siveltimeni lojui nurkassa. Sitä koristivat seitit ja monen monituista kerrosta auringonvalossa kimaltelevaa pölyä.
Jossain vaiheessa minä huomasin, kuinka jokainen päivä oli alkanut harmaantua. Taivaan hehkuva sininen valui suurina pisaroina päälleni. Puiden vihreys putosi ennen lehtiä, eikä se palannut enää hohtavana kultana takaisin syksyllä.
Menin kerran pohtimaan tätä dilemmaani puiston penkille. Ihmisiä valui ohitseni kuin tiimalasissa hiekka. Jokaisen kasvoilla koreili uskomattoman lämmin hymy. Asia, jonka minä olin kadottanut kauan sitten.

Kateus, katkeruus ja viha syttyivät sisälläni. Kuinka he kehtasivat kulkea ohitseni hymyillen, kun minä olin kuihtumassa pois? Minä, joka heille hymyt lahjoitin omani hinnalla. Mikä oikeus heillä oli onneen, kun minä viruin harmaassa huoneessani, jossa sekunnit tuntuivat tuhansilta vuosilta?
Juoksin kotiini ja tartuin aivan uudella voimalla siveltimeeni. Tällä kertaa se ei ollut luomisen väline - siitä tuli kostoni välikappale. Sen väreiksi eivät enää kelvanneet kirkkaankeltainen ja taivaansininen. Valitsin väreiksi kaikkein hirveimmät. Musta kuolemalle, punainen vihalle ja harmaa alakuloisuudelle.

Juoksin ympäri Suomen- ei, ympäri maailman - maalaten ihmisille tuskaani. Sytytin sotia ja ajoin ihmisiä sillalta alas ahdistuksissaan. Jotkut minä murhasin verisesti. He lyhistyivät eteeni samalla kun minä nauroin hysteerisesti asiaa sen kummemmin edes tajuamatta.
Vaan en tiennyt että joku katseli minua. Joku, jonka teoillani sain erittäin surulliseksi.

"Oletko nyt onnellinen, maalari? Tältäkö mestariteoksesi näyttää?"
Käännyin. Näin hahmon, jonka väriä ja muotoa oli vaikea määritellä. Toisena hetkenä hän näytti violetilta harakalta ja hetken päästä hänen muotonsa oli tummanpunainen aurinko. Hän oli kuin alati liikkuva spektri.

Hahmo katsoi minua. Minä katsoin häntä. Sitten vilkaisin alas käsiini. Pensselini oli nuhjuinen ja täynnä mustia ja punaisia läikkiä.
Huuleni vapisi.
"En vain halunnut olla enää yksin."
En pystynyt nostamaan katsettani. Harmaat kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja jättivät jälkeensä epätoivon sinimustat vanat. Hahmo hymyili hellästi kuin syksyn viimeinen lämmin tuulenvire ja sulki minut tulikuumaan syleilyynsä.
"Vielä ei ole liian myöhäistä. Juokse kotiisi sekoittamaan uudet värit ja tee jokaisesta mahdollisimman kirkas. Me maalaamme maailman uudestaan tänä yönä. Vain sinä ja minä. Et ole koskaan enää yksin."

Prinsessa

Kuninkaan alkemisti oli pitkän taivuttelun jälkeen suostunut avaamaan kivisen huoneen kattoikkunan. Ikkunan karmit olivat turvonneet kaikesta keräämästään kosteudesta, joten McArgyll oli räjäyttänyt sen auki ja kutsunut sen jälkeen sepät vaihtamaan ikkunan.
 Mortimer nautti huoneessa tanssivasta raikkaasta ilmasta. Se oli hyvää vaihtelua ummehtuneelle mullalle ja rikinhajulle. Jos hän ei päässyt kävelemään raikkaaseen ulkoilmaan, tuotakoon raikas ulkoilma hänen luokseen.
 Hän istui sängyllä kulmiaan maalaten. Ihon yliherkkyys kosketukselle oli kadonnut ja nuorukainen oli McArgyllin suostumuksella saanut taas aloittaa lempipuuhansa - meikkaamisen ja hiuksien laiton. Iso nippu hänen hiuksistaan oli revitty raiskauksen yhteydessä, mutta hän sai kaljut kohdat taiturimaisesti piiloon sitomalla hiuksensa eri tavoin. Ennen vaikea ranskanlettikin sujui nyt kädenkäänteessä.

Huulipunaa laittaessaan Mortimer vilkaisi paperitöitä tekevää McArgyllia.
"Jos olisit tullut minua vastaan kadulla ja sanonut olevasi kuninkaan alkemisti, en olisi uskonut", nuorukainen sanoi. Alkemisti kohotti katseensa papereistaan ja katsoi Mortimeria kummastuneena.
"Kuinka niin?" hän kysyi hämmentyneellä äänellä.
"Alkemistien kuuluu olla vanhoja, höperöitä miehiä, joilla on pujoparta ja loppumaton pullokokoelma mukanaan. Et näytä alkemistilta."
"Sinä näytät huoralta."
"Kiitos."
"Se ei ollut kohteliaisuus."
"Tottakai se oli. Kyllähän huoran kuuluu huoralta näyttää."
Mortimer maiskautti huuliaan ja napsautti käsipeilinsä kiinni. Hänen rintaansa oli jälleen kerran syttynyt se pieni, lämmin pallo ja hän tunsi olonsa kauniiksi ja halutuksi. Ellei hän olisi ollut vankina (sellaisena hän itseään piti) hän olisi luultavasti lähtenyt jonnekin kapakkaan iskemään seurankipeää urosta ja viettämään kuumaa iltaa tämän kanssa. Sen sijaan hän joutui kököttämään maan alla sijaitsevassa laboratoriossa sangen juron alkemistin kanssa. Mortimer oli edelleen ymmällään omasta kohtalostaan. Kuninkaasta ei ollut kuulunut yhtikäs mitään ja lääkärien kiusalliset käynnit olivat loppuneet kahden ensimmäisen kerran jälkeen kuin seinään.
 Mortimer kokosi meikkinsä takaisin niille kuuluvaan laukkuun, istahti sängyn reunalle ja laittoi kätensä puuskaan. Hän tuijotti paperien kimpussa häärivää alkemistia niin kauan kunnes tämä päästi kyllästyneen tuhahduksen ja vilkaisi kattoon armoa anoen ennen syyttävän katseen heittoa sängyn laidalla murjottavaan Mortimeriin.
"Mitä?" vanhempi mies äyskähti. Nuorukainen mutristi suutaan enemmän.
"Minulla on tylsää", hän vastasi, "enkö voisi mennä ulos? Tämä kokoaikainen sisälläolo ei tee hyvää."
"Jos saan sen jälkeen tehdä töitä rauhassa etkä yritä iskeä kuninkaan kaartin sotilaita, niin mikäs siinä. Äläkä myöskään poistu linnan alueelta."
Mortimer hymyili kiitollisena. Nuorukainen veti yllensä olkapäät paljastavan pitkähihaisen, löysähköt puuvillakangashousut ja saappaat. Pukemisen jälkeen hän kiiruhti pois laboratoriosta.

Laboratoriosta maan pinnalle vievät portaat olivat todellakin pitkät ja vuoteessa maanneelta Mortimerilta vei peräti viisitoista minuuttia kavuta ne kaikki ylös. Kierreportaikko sai hänen päänsä pyörälle ja ulos tultuaan nuorukainen oksensi vähäisen aamupalansa linnan smaragdinvihreälle nurmikolle.
Saatuaan vatsalaukkunsa tyhjäksi hän kääntyi tarkastelemaan keskipäivän auringon valossa kylpevää kuninkaallisen linnan pihaa. Siellä täällä marssi kivikasvoisia sotilaita jotka eivät kiinnittäneet mitään huomiota kauniisiin kukkaistutuksiin saatika pihalla kikatteleviin palvelijattariin ja piikoihin.
Tämä oli aivan erilainen maailma kuin mihin nuorukainen oli tottunut. Hän tunsi olonsa turvalliseksi varkaiden ja murhaajien täyttämillä pimeillä kujilla. Hän oli kuin kotonaan savuisissa kapakoissa jossa humalaiset keski-ikäiset miehet ja naiset halusivat välttämättä puristella hänen hyvin muotoutunutta takamustaan. Kuninkaan alue oli täynnä rauhaa, rakkautta ja päivänpaistetta ja koskaan ei Mortimer ollut tuntenut oloaan niin orvoksi ja turvattomaksi kuin seisoessaan siinä oksennuksensa vieressä ja tuijottaessaan ohitseen kulkevia sotilaita.
"Oletko eksyksissä?"
Nuorukainen hätkähti takaansa kuuluvaa ääntä. Hän ei ollut huomannut nuorta naista, joka istui laboratorion peittävän kummun yllä persikanvärisiä hiuksiaan harjaten. Hän oli luultavasti istunut siinä koko ajan, katsonut Mortimerin oksentamista ja hymyillyt itsekseen.
"No tuota... Kai sen niinkin voi sanoa", Mortimer sanoi vinosti hymyillen. "En ole tottunut näin kauniisiin paikkoihin."
Nainen - tai tyttö - naurahti heleästi sipsuttaessaan alas kummulta. Hän oli Mortimeria päätä lyhyempi ja hänen persikkatukkansa ylettyi vyötäisille asti.
"Taidat olla se huora josta kaikki puhuvat", tyttö kujersi ojentaessaan kättään. "Minä olen Tamia, kuninkaan tytär. Hauska tutustua."
Mortimer naurahti tarttuessaan hänelle ojennettuun käteen. Käsi oli lämmin kuin keskikesän auringonlasku. "Terve mieheen, Tamia. Olen Mortimer, mutta sen sinä jo varmaan tiesitkin jos kerran minusta olet jo kuullut."
"Kyllä, tiesin nimesi vallan hyvin. Kuningas puhui sinusta neuvonantajiensa kanssa tänään aamiaispöydässä. Sinun kuuluu olla ylpeä, monen huoran nimi ei koskaan valu ulos kuninkaan suusta vaikka hän monia tunteekin."
Mortimer tyrskähti. Hänen pieni mielensä oli jo nyt alkanut pitää Tamiasta.

Tyttö lupasi pitää nuorukaiselle esittelykierroksen linnan alueella jos tämä vastavuoroisesti letittäisi hänen hiuksensa. Mortimer suostui sen enempiä empimättä. Niinpä kaksikko istahti takaisin laboratorion kummulle ja Mortimer sai juoksuttaa hoikkia sormiaan pehmeiden persikkahiusten lomitse.
He puhuivat ja nauroivat. Kiltistä olemuksestaan huolimatta Tamialla oli erittäin runsas härskien sanojen varasto. Tyttö olisi saanut heikkohermoisemman kiemurtelemaan epämukavuudesta kertoessaan viimekesäistä karkureissuaan kaupunkiin. Mortimer kuitenkin nauroi tytön mukana ja kertoi omia kokemuksiaan kaupungin varjoisilta kujilta ja peitteiden välistä. Kertaakaan ei Tamia ilmaissut epämukavuuttaan vaan prinsessan nauru täytti koko pihan, paisuen suojaavaksi kuplaksi koko linnan ja siellä oleskelevien ihmisten ylle.

Letittämistuokion jälkeen kaksikko lähti kiertämään linnan valtavaa piha-aluetta. Muurien sisällä asui oikeastaan kokonainen kylällinen ihmisiä. Moni syntyi, eli ja kuoli valkoisten seinämien rajaamalla alueella tiedottomana synkemmästä ulkomaailmasta, vaikka sen kynnet raapivat kuninkaallisten porttien rautatankoja herkeämättä.

Tamia ja Mortimer kävivät kaikkialla. Linnan pihalla oli jopa aivan oma torinsa.
Viimeisimpänä he pysähtyivät tallilla joka sijaitsi kaukana kaikesta muusta. Sijainnistaan huolimatta se oli paremmassa kunnossa kuin moni kaupungin asuinrakennus.
 Tallin pihassa kuivien heinäpaalien päällä makoili muutama renki. He pomppasivat heti ylös nähdessään prinsessan lähestyvän. Tamia kuitenkin huiskautti kättään ja nauroi. Nauru rentoutti raukeat rengit ja he palasivat makoilemaan takaisin olkipaaliensa päälle.
"Onko tallimestaria näkynyt?"
"Taitaa olla hoitamassa prinssin Kuunkaunoa. Sillä hevosella oli monen kerroksen paksuinen mutapanssari yllään nuoren prinssin metsästysreissun jäljiltä..."
Tamia niiasi kauniisti rengeille, tarttui Mortimeria hihasta ja raahasi hänet mukanaan tallin heinäntuoksuun.

Talli oli aivan oma maailmansa. Se oli täynnä hiljaisia hirnahduksia ja renkien säpinää. Mortimer ja Tamia puikkelehtivat kiireisten työntekijöiden ohitse kohti rakennuksen itäistä nurkkaa, josta valui käytävälle kasa värikkäitä kirosanoja ja aika ajoin piiskansivalluksen kaltaisia huudahduksia.
Eräästä valtavasta karsinasta astui ulos rempseän näköinen nainen. Tummanruskeat hiukset oli kynitty lyhyiksi ja niitä koristivat mutapaakut ja pari runneltua heinänkortta. Tamia hymyili veikeästi naisen nähdessään.
"Meredith!"
Meredithiksi kutsuttu nainen kääntyi kannoillaan huudahduksen puoleen. Leveä hymy halkaisi pyöreät kasvot ja kissamaisiin silmiin syttyi toiveikas kiilto. Hän niiasi syvään.
"Prinsessa! Kuinka voin olla avuksi?" nainen kysyi. Kissansilmät singahtelivat Tamian ja Mortimerin väliä.
"Tulin vain tervehtimään. Olen kierrättämässä Mortimeria linnan alueella", Tamia vastasi hymyillen. Prinsessa nykäisi Mortimerin hieman lähemmäksi. "Meredith, tässä on se huora josta kaikki puhuvat. Mortimer, tässä on Meredith. Hän on kuninkaan tallimestari."
 Meredith ojensi hansikkaan peittämän kätensä Mortimerille.
"Älä anna tittelin hämätä, Mortti. Tallimestari on hieno nimike mutta siihen ei sisälly mitään muuta kuin kuninkaallisten hevosten paskapanssarien putsaamista."
Mortimer tarttui ojennettuun käteen vinosti hymyillen.
"Minun tittelini taitaa taas kertoa kaiken."
Meredith naurahti käheästi. Tallimestarin kädenpuristus oli varma mutta hellä.
"Osaatko ratsastaa?"
"Riippuu millaisesta ratsastuksesta puhutaan..."
"Älä huoli, opit kyllä. Lantion liike on kummassakin a ja o."
Kolmikko seisoi siinä naureskellen ja heitellen toinen toistaan kamalampia pervouksia. Mortimerin orpo olo oli kadonnut jo aikaa sitten. Eivät nämä ihmiset oikeastaan yhtään sen erilaisempia olleetkaan. Ainakin nämä kaksi ymmärsivät hyvän huumorin päälle.
 Kello löi neljä kertaa. Ääni kantautui valtavina aaltoina linnan kellotornista alas, vallaten koko tallin. Tamia vilkaisi kattoa. Kellon äänen voimasta katto tipautteli pölyä heidän päälleen.
"Aika mennä syömään. Kuningas ei pidä yhtään siitä, jos olen myöhässä päivälliseltä", tyttö totesi harmia äänessään. "Lisäksi McArgyll jo luultavasti kaipailee sinua, Mortimer. Olet sentään hänen ainoa seuransa siellä rikinkatkuisessa laboratoriossa..."
Kaksikko jätti Meredithin hoitamaan hommansa tallimestarina loppuun ja suuntasivat itse kohti edelleen kumisevaa linnaa. Kellojen lyönnit olivat aikoja sitten loppuneet, mutta ääni asusti linnan kivissä vielä muutaman minuutin.

Juuri ennen laboratorion kumpua heitä vastaan käveli pitkä, vaaleahiuksinen mies. Miehen askellus oli määrätietoinen ja jokseenkin itsekäs. Mortimer tunsi hänen silmiensä poltteen jo kaukaisuudesta asti.
 Mies pysähtyi Tamian ja Mortimerin eteen. Tamian kesäinen aura katosi ja tilalle hiipi talven kylmä yöpakkanen. Nuorikon leuka kohosi itsepäisesti ylöspäin ja silmät tarkkailivat kukkomaista miestä nenänvartta pitkin. Halveksunta putoili meikillä kuorrutetuista ripsistä raskaina pisaroina poskille, jättäen jälkeensä inhon moniväriset vanat. Mortimer huomasi tunteiden olevan jokseenkin molemmanpuoliset. Miehen halveksunta vain oli alentavaa ja täynnä viileää välinpitämättömyyttä kun taas Tamian halveksunta oli täyteläisen lämmintä raivoa.
 "Vincent", Tamia sanoi lopulta, rikkoen tukalaksi käyneen hiljaisuuden. Äänessä oli pieni säväys hävinneen osapuolen katkeruutta ja tämä ei jäänyt huomaamatta vaaleakutriselta mieheltä, jonka suupielet nytkähtivät hiukan ylöspäin korvien tavoittaessa hänen kireästi lausutun nimensä.
"Tamia", Vincent vastasi hellästi. Mortimer oli kuullut tuon hellyyden aikaisemminkin ja yhä uudelleen ja uudelleen hänen päähänsä ilmestyi kuva myrkkyä sähisevästä kuningaskobrasta. Vihreät silmät kääntyivät nuorukaiseen päin.
"Meitä ei olekaan esitelty. Vincent Madian, tuleva kuningas."
Siroluinen, hansikoitu käsi ojentui Mortimerin eteen. Nuorukainen tarttui siihen irroittamatta tummia silmiään Vincentin vihreistä.
"Mortimer, nykyinen huora."
"Aah, se josta kaikki puhuvat. Isä varsinkin, kysellyt koko ajan sinun perääsi."
Mortimerilta ei jäänyt huomaamatta käden halveksiva pyyhkiminen kalliisiin housuihin.
"Juuri se, ilmielävänä."
Prinssi hymyili hänelle ennen kääntymistään Tamian puoleen.
"Tulehan, sisko rakas. Järjestämme tänä iltana juhlat ja äiti haluaa ehdottomasti nähdä sinut paraatikunnossa. Ei enää tallirenkien tai huorien kanssa veljeilyä."
"Kyllä, sir", Tamia murisi hampaidensa välistä. Tyttö niiasi sirosti Mortimerille.
"Jumalten siunausta, huora."
"Jumalten siunausta, prinsessa."
Sisarukset lähtivät kävelemään kohti linnaa ja Mortimer suuntasi askeleensa takaisin McArgyllin ummehtuneeseen luolaan. Alkemisti oli nukahtanut paperiensa päälle ja suhrannut naamansa musteen peittoon. Mortimer nauroi näylle ja toivoi, että kamera olisi jo keksitty.