Prologi

Karhea ääni. Karhea kuin raastinrauta. Se raapi sanoista kaiken niiden kauneuden irti. Pieni "rakastan sinua" kuulosti pelottavalta ja tyhjältä. Hänen karvainen rintansa oli kova kuin kallio. Kova ja aivan yhtä varma.
  Pienet pehmeät sormet laskivat kallion kylkiluita, viipyen jokaisessa välissä hetken. Kallio värisi kosketuksen alla.
  "Minäkin rakastan sinua", vapisevat valkoiset huulet vastasivat. Ääni oli pehmeä kuin keväiset höttöpilvet. Äänen sointu sytytti lämmön takaisin rikkinäisiin sanoihin, ompeli ne kiinni toisiinsa ja puhalsi pois, turvaan.
 Karheus ja pehmeys yhtyivät taas. Rumuus ja kauneus kietoutuivat toisiinsa yön turvallisessa pimeydessä, jonka pian lävisti metallin välke, yllättynyt parahdus ja rautainen haju.

  Kauneus nousi ylös. Valkoinen iho oli tummanpunaisten roiskeiden peitossa ja luisevassa kädessä roikkui löyhästi samaisen nesteen peittämä hopeinen veitsi.
  Kalpea nuorukainen pyyhki veitsen reiteensä, nauttien vieläkin lämpöisen veren tunteesta paljasta ihoaan vasten. Veren ja hien yhdistynyt haju kiihotti häntä, saaden nuorukaisen ekstaasinkaltaiseen tilaan.
Kauneus kääntyi katsomaan kättensä työtä. Hänen rakastajansa kylmeni ja kalpeni tärkeän elämännesteen imeytyessä täplikkäisiin lakanoihin.
 Nuorukainen liu'utti sormiaan pitkin kuolleen miehen ruumista. Jalkaterä, pohje, sääri, pakara ja selkä. Selkä, jonka keskeltä häntä tuijotti selkärangan vierusta kulkeva railo. Nuorukainen hymyili sellaista rohtunutta hymyä, jonka voit nähdä aina elämäänsä kyllästyneen ihmisen hymyilevän. Ihmisen, joka ei näe itsellään muuta tulevaisuutta kuin haudan.
  Hän ujutti kätensä railoon, työnsi sen niin syvälle kuin mahdollista. Lihakset liikkuivat hänen kapeiden sormiensa tieltä ja hän nautti siitä maiskahtelevasta äänestä jota ne pitivät.

Saatuaan työnsä päätökseen kalpea nuorukainen puki verkkaan ylle noin tunti sitten yltään revityt vaatteet, kiipesi avonaisen ikkunan kiikkerälle ikkunalaudalle ja putosi allaan sykkivien kaupungin katulyhtyjen valon lävitse liukkaalle mukulakivikadulle. Hän varmisti varkaan lailla ettei kukaan ollut nähnyt yhtikäs mitään, ennen kuin jatkoi matkaansa hiljaa hyräillen. Jokaisessa mutkassa hän varmisti ettei kukaan varjostanut häntä. Normaali epäluuloisuus muuttui vainoharhaisuudeksi aina vastikään tehdyn rikoksen jälkeen ja takaraivossa koputti hiljainen "mitä jos?". Hän ei ollut kuitenkaan koskaan jäänyt kiinni ja se jos mikä pönkittää itseluottamusta.

Hento murhaaja pysähtyi saastaisen näköisen oven eteen, koputtaen puuta varovasti nopeissa kolmen sarjoissa. Muutaman sarjan jälkeen ovi aukeni naristen sen verran, että hän mahtui pujahtamaan siitä sisään. Ovi sulkeutui lopullisen kuuloisella tukahtuneella pamauksella hänen perässään.
 Hän oli saapunut hämärästi valaistuun huoneeseen, jonka keskellä oli pöytäsaarekkeiden luoma ympyrä. Ympyrän sisäpuolella istui huppupäisiä hahmoja, joista yksi nousi ylös. Hahmo oli pitkä ja hänen ympärillään leijui vaarallinen aura.
"Sinulla meni kauemmin kuin olimme suunnitelleet."
Ääni oli lempeä ja huolestunut, mutta nuorukainen tiesi sen olevan vain hämäystä. Tarvittaessa tuo ääni osasi olla myrkyllinen ja kylmempi kuin keskitalvi.
"Hän liikkui paljon ja oli dominoivampi kuin oli antanut olettaa. Hyvä, ettei mokoma kuristanut minua kuoliaaksi erään leikin yhteydessä."
Ringistä noussut hahmo hymähti.
"Pääasia että olet hengissä, Mortimer. Tarvitsemme sinua vielä."
  Mortimeriksi kutsuttu nuorukainen laski tunikansa hupun pois kasvojensa tieltä. Hupun alta valahti paksuja mustia hiussuortuvia, jotka peittivät puolet siroluisista kasvoista ja toisen kullanruskean, läpitunkevalla katseella varustetun silmän. Kasvoja halkoi edelleen se sama rohtunut hymy.
"Ansan sain onneksi viritettyä. Elonkorjaaja jää varmasti kiinni tällä kertaa."
"Sinun kannaltasi toivon että onnistumme. Veljeskunnan mielestä olet pelkkää puhetta etkä lainkaan tekoja."
Ringissä istuvat hahmot hymähtivät hyväksyvästi.
Mortimer katsoi virnistelevää veljeskuntaa sillä samalla myrkyllisellä tavalla, jolla vaimo katsoo miehensä rakastajaa.
"Kaikella kunnioituksella, sir, olen 'tehnyt' enemmän kuin mitä tämän veljeskunnan ikineitsyet edes pystyvät kuvittelemaan. Jos heille ojentaisi reiän ja heidät ohjaisi sen suulle, he silti jäisivät huuli pyöreänä ihmettelemään että mitä oikein pitää tehdä."
 Ringin myhäily vaihtui kiukkuiseksi sihinäksi.
"Tuo ei liittynyt mitenkään mihinkään, huora."
Rohtunut hymy vaihtui hurjistuneeksi virneeksi.
"Tottakai se liittyy. Minkä muunkaan takia te munattomat haukat olisitte palkanneet huoran tähän hommaan?"
Kiukkuinen sihinä räjähti vihaiseksi huudahdukseksi, jonka Mortimerin edessä seisova hahmo katkaisi kätensä dramaattisella heilautuksella.
"Mene lepäämään hetkeksi. Elonkorjaaja on luultavasti jo matkalla ja tarvitsen sinut täysissä voimissasi sen kiinnisaamiseksi."
 Mortimer teki hennon kumarruksen johtohahmon edessä ja kiirehti yläkertaan.

Kylpyvesi kirveli selän naarmuissa, jotka vasta hetki sitten kuollut raastinkurkku oli raapinut. Ei äänellään, ihme kyllä, vaikka ei Mortimer olisi sitäkään ihmetellyt.
Silmänsä sulkiessaan nuorukainen kuuli edelleen toisen miehen naiivin lausahduksen.
"Rakastan sinua."
Tee itsellesi palvelus äläkä rakastu huoraan. Se ei ole terveellistä sydämellesi ja korinakurkun tapauksessa ei myöskään hengelle.
 Mortimer oli tutustunut häneen pari viikkoa takaperin. Miehen kohtalo oli solmittu jo silloin, piruparka. Hän oli vihdoinkin luullut saaneensa loukkuunsa hyvännäköisen kumppaniehdokkaan jota näytellä palkinnon tavoin ystävilleen. Mortimer olisi luultavasti säälinyt miestä, ellei hänen kipeästi kolkuttavaa omaatuntoaan olisi vaiennettu jo vuosia sitten. Tappaminen, sen jälkeen iskevä hurmio ja veren rautainen haju eivät olleet enää uusia tuttavuuksia.

 Vesi alkoi haalentua ja harmaantua. Nuorukainen nousi ylös, nappasi lattialta piskuisen pyyhkeen ja kuivasi siihen kalpean ihonsa. Tummat pitkät hiuksensa hän letitti löysästi, kooten letin sen jälkeen nutturaksi päänsä päälle.
 Hän soi itselleen hetken ihailla omaa kehoaan peilistä. Se oli mustelmien ja viiltelyarpien peitossa. Hänen meikkinsä olivat levähtäneet pitkin kasvoja ja kullankeltaiset silmät näyttivät paljailta ilman normaaleja tummia rajauksiaan. Kaiken kaikkiaan hän oli erittäin tyytyväinen vartaloonsa ja miesten suoma huomio oli vain pönkittänyt hänen alkujaankin vahvaa itsetuntoaan. Hän oli kuullut monien naistenkin olevan kateellinen hänen kehostaan ja kyvystään iskeä jokaikinen vastaantuleva mies, seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.

Äkkiä nuorukaisen lävisti suunnaton valkohehkuinen kipu. Se alkoi käteen piirretystä symbolista, tärisytti hänen koko selkärankaansa ja pimensi aivot hetkeksi. Mortimer kaatui suoraapäätä kylmän lattian syleilyyn ja käpertyi kivun voimasta tiukkaan sikiöasentoon.
 Kipu katosi hitaasti vaiheittain. Varttitunnin kuluttua hän onnistui kampeamaan itsensä ylös, hamuamaan jotain kriittisten paikkojensa suojaksi ja ryntäämään alakertaan, jossa veljeskunta sihisi edelleen. Mortimer oli ollut jo pari kuukautta heidän riesanaan ja yhdellä jos toisella olivat hihat palaneet jo olkapäihin asti nuoren miehen asenteen ansiosta.
 Nuorukaisen kanssa puhunut veljeskunnan johtaja katkaisi marmatuksen jo ties kuinka monetta kertaa illan aikana.
"Suut kiinni, senkin lampaat", hän tiuskaisi, "se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa eli toisinsanoen Mortimer oli oikeutettu sanoihinsa. Tarvitsimme huoraa syystä. Sitäpaitsi, teidän ei tarvitse kestää häntä enää kauaa. Kun saamme elonkorjaajan kiikkiin, mokoma kalpea luuviulu on yhtä tyhjän kanssa ja saatte tehdä hänelle mitä vain huvittaa."
 Juuri kun eräs leveästi virnuileva veljeskunnan jäsen oli epäilemättä kysymässä jotakin rivoa, Mortimer rymisteli alas portaita pitkin. Piskuinen pyyhe peitti hänen alapäätään vain tiettyyn pisteeseen asti ja miltei alastoman kauniin vartalon näkeminen sai osan ringissä istuvista miehistä liikehtimään levottomasti. Jopa johtajan suu nytkähti hieman, olkoonkin sitten inhoa tai mielihyvää.
 Mortimer pysähtyi johtajan eteen.
"Se jäi ansaan."