Maailmanmaalaaja

// Päivitetty versio vanhasta työstäni. //

Minulla oli sivellin, jonka ansiosta moni asia heräsi eloon, nauroi. Kiersin ympäri Suomea maalaten ihmisten kasvoille hymyä, taiteillen heidän sieluihinsa iloa.
Mutta hajamielisenä unohdin välillä maalata omaakin sisintäni. Minä murruin. Käteni lakkasivat olemasta tarpeeksi vahvat pitelemään kiinni siveltimestä.
Aika vieri, vuodet vaihtuivat. En maalannut enää. Siveltimeni lojui nurkassa. Sitä koristivat seitit ja monen monituista kerrosta auringonvalossa kimaltelevaa pölyä.
Jossain vaiheessa minä huomasin, kuinka jokainen päivä oli alkanut harmaantua. Taivaan hehkuva sininen valui suurina pisaroina päälleni. Puiden vihreys putosi ennen lehtiä, eikä se palannut enää hohtavana kultana takaisin syksyllä.
Menin kerran pohtimaan tätä dilemmaani puiston penkille. Ihmisiä valui ohitseni kuin tiimalasissa hiekka. Jokaisen kasvoilla koreili uskomattoman lämmin hymy. Asia, jonka minä olin kadottanut kauan sitten.

Kateus, katkeruus ja viha syttyivät sisälläni. Kuinka he kehtasivat kulkea ohitseni hymyillen, kun minä olin kuihtumassa pois? Minä, joka heille hymyt lahjoitin omani hinnalla. Mikä oikeus heillä oli onneen, kun minä viruin harmaassa huoneessani, jossa sekunnit tuntuivat tuhansilta vuosilta?
Juoksin kotiini ja tartuin aivan uudella voimalla siveltimeeni. Tällä kertaa se ei ollut luomisen väline - siitä tuli kostoni välikappale. Sen väreiksi eivät enää kelvanneet kirkkaankeltainen ja taivaansininen. Valitsin väreiksi kaikkein hirveimmät. Musta kuolemalle, punainen vihalle ja harmaa alakuloisuudelle.

Juoksin ympäri Suomen- ei, ympäri maailman - maalaten ihmisille tuskaani. Sytytin sotia ja ajoin ihmisiä sillalta alas ahdistuksissaan. Jotkut minä murhasin verisesti. He lyhistyivät eteeni samalla kun minä nauroin hysteerisesti asiaa sen kummemmin edes tajuamatta.
Vaan en tiennyt että joku katseli minua. Joku, jonka teoillani sain erittäin surulliseksi.

"Oletko nyt onnellinen, maalari? Tältäkö mestariteoksesi näyttää?"
Käännyin. Näin hahmon, jonka väriä ja muotoa oli vaikea määritellä. Toisena hetkenä hän näytti violetilta harakalta ja hetken päästä hänen muotonsa oli tummanpunainen aurinko. Hän oli kuin alati liikkuva spektri.

Hahmo katsoi minua. Minä katsoin häntä. Sitten vilkaisin alas käsiini. Pensselini oli nuhjuinen ja täynnä mustia ja punaisia läikkiä.
Huuleni vapisi.
"En vain halunnut olla enää yksin."
En pystynyt nostamaan katsettani. Harmaat kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja jättivät jälkeensä epätoivon sinimustat vanat. Hahmo hymyili hellästi kuin syksyn viimeinen lämmin tuulenvire ja sulki minut tulikuumaan syleilyynsä.
"Vielä ei ole liian myöhäistä. Juokse kotiisi sekoittamaan uudet värit ja tee jokaisesta mahdollisimman kirkas. Me maalaamme maailman uudestaan tänä yönä. Vain sinä ja minä. Et ole koskaan enää yksin."