Mä muistan kun mä ekan kerran näin sut oikeasti enkä vaan kuvissa. Se tapahtu Riihimäen asemalla. En muista vuotta. 2009? Herranjumala, onko siitä oikeasti jo niin kauan. Kevättä se kuitenkin oli, koska lunta oli maassa mutta en mä muista että olisi ollut mitenkään erittäin kylmä.
Mua jännitti ja kädet hikosi ja tärisi.
Se on mun eka kunnollinen muisto susta. Saman vuoden kesänä sä tulit meille. Reilu kuusi tuntia junassa kulutti sut puhki ja sä olit väsynyt kun sä astuit junasta ulos. Mutta silti sä väläytit mulle vinon hymyn ja jaksoit vastata mun rutistukseen.
Sä vietit meillä viikon. Viikon ja pari päivää jos oikein muistan, koska VR lakkoili just sinä päivänä kun sun ois pitäny lähteä kotiin.
Mä en muista kaikkia pieniä yksityiskohtia mitä me tehtiin ja sanottiin, mutta me piirrettiin, juostiin ulkona, käytiin saunassa, pelattiin Final Fantasya ja Drakengardia (Growing Wings ilmestyy aina silloin tällöin mun soittolistalle) ja omalla tavalla opiskelimme toisiamme. Mä opin että sä et tykännyt uimisesta tai jäätelöstä. Ja että sä olit kärsivällinen.
Se kesä oli ehdottomasti mun elämäni paras. Ilman sitä me ei luultavasti oltais ystäviä. Ainakaan näin hyviä ja läheisiä. Meidän jutusteluiden välissä saattaa olla viikkoja tai kuukausia ja tiet erkanee, mutta aina jossain maailman vaiheessa ne luikertelee taas toisiaan vastaan ja kulkee hetken aikaa yhdessä ja taas me jutellaan sillä samalla tavalla kuin me juteltiin sinä kesänä ja sitä seuranneena talvena, vaikka niiden välissä oleva syksy viilensikin meidän välejä sattuneista syistä.
En mä tiedä ikä tän pointti oli. Tästä piti tulla kaunis ja sua piristävä teksti, mutta se juuttui kiinni jostain ja muistot virtas sen yli ja kulutti sen puhki. Mutta mikäpä siinä. Muistot on kauniita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti